Esineiden salattu elämä

Muoto 4/1994, s. 56-57

Raymond Carveria mukaillen: mistä me puhumme kun puhumme esineistä? Muodosta, pinnasta, tyylistä, funktiosta?

Esineiden julkisuus on rikkumaton asetelma, niin puhdas, niin neutraali. Me ihastelemme uusia ja eheitä esineitä, tai vanhoja, museoihin säilöttyjä. Mutta onko esineiden elämällä meille vähääkään merkitystä?

Meksikolainen Octavio Paz hahmottelee esseessään Käyttö ja kontemplaatio arkiesineiden moniulotteista kauneutta. Eihän vesikannu ole tarkastelemista vaan juomisen tarjoamista varten, sen kauneus liittyy sen sisältämään nesteeseen ja janoon jonka se sammuttaa. Runoilijalle esineiden kauneus näyttäytyy ruumiillisena, aistillisena. Hän kohtaa kannun koskettamalla, haistamalla, kuulemalla; kannu puhuu nesteen pulppuavalla kielellä, mutta myös saven ja kiven, tuulen ja sateen kielellä.

"Tartun sitä muovaillusta kädensijasta kuin naista käsivarresta, kohotan sen maljan ylle, kaadan siitä maitoa tai kaktusviinaa - kuun nesteitä, jotka avaavat ja sulkevat aamunkoiton ja illansuun ovia, heräämisen ja nukkumisen portteja".

Naisrunoilija tarttuu esineeseen hiukan toisin, Helvi Juvosen tulkitsemana:

Laulava kattila,
lämmitit käteni tänään,
oli unesta jäykkä se,
aamunkohmeinen.
Laulava kattila,
miksi ei ystävänään
esineen muotoa
kohtaisi ihminen.

Eeva-Liisa Manner on siteerannut Juvosta esseekokoelmassaan Ikäviä kirjailijoita kuvatessaan runoilijalle ominaista minän ja esineiden välistä vuorovaikutusta, hartaudenharjoituksen kaltaista, ihmeen veroista.

Ikävät kirjailijat, jotka on kääritty ikäviin kansiin, eivät ole ikäviä. Manner herättää heidän tekstinsä musiikiksi, kuviksi, esineiksi; avaruudeksi jossa kaikki ilmaisun muodot sykkivät. Hänen symboliikallaan ei ole rajoja, taiteet ovat verrannollisia, toinen toisiaan täyttäviä ja toisiinsa sulautuvia.

Mannerin tekstissä "Kailas syövytti kirjallisuuteemme ahdistuksen maiseman...", Kleistille on tyypillistä "ankara havainnollisuus ja miltei puupiirrosmainen selkeys ja jyrkkyys". "Buchner piirtää tilanteet...". "Robbe-Grilletillä sana on kamera, mutta sana on myös esine itse". Majakovski loi "sanaromua".

Mannerin kirjoitusten valossa miltei masentuu sen kielen suppeudesta jolla esineistä ja esineiden tekijöistä puhutaan ja kirjoitetaan. Kirjoitusta on kovin vähän, ja sekin kovin yksiulotteista.

ROJUN RUNOUS

Manner ihailee Pablo Nerudan kykyä otta haltuunsa kaikenmaailman ilmiöt, kohottaa syrjäänheitetty ja ruma runoudeksi mitään rojua kaihtamatta. Manner nimittää Nerudan runoutta fanaattiseksi keräelmäksi suurenmoisia epäpuhtaita hedelmiä. "Ilo ja alushousut, tuli ja apteekki, veri ja kristalli, sperma ja piiska, kirkkaus ja leipä - kaikki on yhtä käyttökelpoista; Neruda jakaa elämän höyryäviä rikkauksia ruhtinaallisen demokraattisesti kaikille."

Oodi särkyneille esineille on Nerudan kunnianosoitus häilyvän elämämme jäännöksille:

Hiljalleen elämä jauhaa
lasitavarat, kuluttaa vaatteet,
murentaa siruiksi,
ruhjoo
muotoja,
ja ajan kourissa kestää vain
jokin saari tai merellinen laiva,
katoamaton,
jota ympäröivät hauraat vaarat,
leppymättömät vedet ja uhkat.
(katkelma)

Väistämättä jokainen kirjailija kirjoittaa esineistä, onhan "runo havaitsemista" kuten Manner on otsikoinut esseensä Kari Aronpurosta. Substantiivit, materiaalit ja tavarat ovat Aronpuron aineistoa, hänen rytmisissä runoissaan peltisten enkelten seassa lentävät vääntyneet muodot ja hylätyt ruokailuvälineet: veitset, lusikat, haarukat.

LUSIKAN HENKI

Hohteen esineisiin luovat vain harvat ja erityismaininnan esinerunoilijoina Mannerilta saavat Rainer Maria Rilke ja Eduard Mörike. Mannerin mukaan nimenomaan Mörike kirjoittaa kosketusaistimuksia välittävää ilmaisua, luo atmosfääriä esineiden lämpimällä sensitiivisyydellä. Mörikellä "jokaiseen näkyvään esineeseen, olipa se mikä tahansa - puu, kivi tai tornin kukko tai sakara - kätkeytyy näkymätön, jokaisessa elottomassa kappaleessa on henkinen Jokin, joka on sen omaa ja johon piilevä elämä hartaana sulkeutuu".

Moderni tuotesemantiikka on käärinyt auki esineiden merkkejä ja merkityksiä, asettanut tavaroita teoreettisiin kehyksiin. Esineet ovat ikoneita, symboleita ja indeksejä, ne kuvaavat, viittaavat ja vihjaavat. Mutta miten kertoa esineiden todellisesta elämästä? Mannerin mielestä ei ole syytä pienentää esineitä vain symboleiksi.

Niinkuin ihmiset ympärillämme niin elävät myös esineet kaikissa hajoamisensa vaiheissa. Elämän merkit ja merkitykset kerrostuvat, syvenevät. Esine voi olla paljon vähemmän kuin kaikki löydetyt merkitykset, tai paljon enemmän, paljon laajempia ja syvempi vertauskuva.

Outona ja pelottavana Manner pitää Mirkka Rekolan runoa jossa lusikka menettää identiteettinsä ja muuttuu henkiseksi, kieleksi jolla meditoidaan. Istuminen ja istuimet esiintyvät monesti Rekolan runoudessa, ne ovat etappeja ihmisen matkalla. Ihminen merkitsee ne, jättää jälkeensä olemuksensa esineellisen kuvan.

Rekolalle "tuoli seisoi siinä jotta voin istua ja miettiä mistä tulin tähän". Sänky on saari, väittää puolestaan kirjailija ja etnologi Michel Leiris. Kokeellinen kirjailija Georges Perec on omistanut kokonaisen luvun sängylle kirjoituskokoelmassaan Tiloja/Avaruuksia. Onhan sänky ainut surkeimmallekin ihmisolennolle suotu yksilöllinen tila tässä maailmassa.

Perecille sänky on myös kulkuneuvoista parhain, erityisesti kirjan kanssa. Mutta jo asettuminen vaaka-asentoon avaa uusia näkökulmia - katot vain ovat tylsästi suunniteltuja.

MUOTOKUVA ESINEITSE

Eräs Pentti Saarikosken "esineruno" kuuluu:

Minä en koe elämääni tienä,
matkana kehdosta hautaan,
vaan esineenä, astiana
joka vähitellen täyttyy
ja täyteen tultuaan hajoaa.

Tämä runollinen vertauskuva kuten myös arkisempaa vertauskuvallisuutta löytyy Tuula-Liina Saarikosken, runoilijan vaimo numero kolmen syksyllä ilmestyneessä kirjasta Kilpikonna ja olkimarsalkka":

"Kun taksi on tullut ja hän on mennyt, menen keittiöön ja kaadan viemäriin hänen lasiin jättämänsä viinatilkan. Menen olohuoneeseen, istun sohvalle ja katson: pöydällä on paperinenäliinamyttyjä, likainen juomalasi, rutistettu tyhjä norttiaski, tumppeja pursuava tuhkakuppi, englanninkielinen pokkari huolellisesti pöydän kulmaa pitkin asetettuna: esisokraattisia ajattelijoita. Lattialla puhelin ja puhelinluettelo auki sen henkilön kohdalta, jolle hän on viimeksi soittanut. Kuka se mahtaa olla?

Musta pyörivä tuoli on kääntänyt sylinsä oven suuntaan ja sen edessä törröttävät hänen paksut harmaat villasukkansa varret pystyssä, terät ovelle sojossa nekin, kuin perään lähdössä.

Minua alkaa naurattaa. Jos Pentti pitäisi ilmaista esineitse, niin tässä ne olisivat. Kirjailija Pentti Saarikoski, muotokuva esineitse".

Kun runoilija, kirjailija puhuu esineitse, miksei esineiden tekijä, esineistä puhuva puhuisi runoitse, runollisesti? Siksikö että olemme niin alussa vasta, niin kömpelöitä, niin yksiulotteisia ja pinnallisia? Meillä ei ole laajuutta, avaruutta, mutta ei meillä ei ole kieltäkään vielä, sanavarastoa, vivahteita. Lukekaamme siis kirjallisuutta, puhukaamme esineistä paljon ja monin eri tavoin.

Kieli on kolmas silmä, sanoo kirjailija Leena Krohn.

Kirjallisuutta:

Eeva-Liisa Manner: Ikäviä kirjailijoita. TAI-teos 1994.

Octavio Paz: Ruhtinas ja narri. Kustannusosakeyhtiö TAIDE 1988.

Georges Perec: Tiloja/Avaruuksia. Loki-kirjat 1992.

Tuula-Liina Saarikoski: Kilpikonna ja olkimarsalkka. WSOY 1994.

Helvi Juvosen, Pablo Nerudan, Kari Aronpuron, Mirkka Rekolan ja Pentti Saarikosken runot.

Kuvat:

Keinutuoli, sänky, Mirkka Rekola ja pöytä 1988

Pentti Saarikoski ja lasit kirjailija-pikkujouluissa 1965